Urheilu ja itsekritiikki - Hyvä vai paha?

Muuan uskonnot ja uskonto opettaa, että liika kritiikki johtaa vihaan ja huonoon käytökseen. Ajatus on kiehtova ja mielenkiintoinen, sillä esimerkiksi urheilussa ja itsensä kehittämisessä kritiikki on välttämätöntä. Missä kohtaa kuitenkin ylitetään raja liian kritiikin kohdalla, kun kyse on urheilusta?

Ehkä se on yksilöllistä. Toiset ovat kykenevempiä ottamaan kritiikkiä vastaan enemmän kuin toiset. Tavoitteellisena urheilijana ymmärrän kritiikin olevan välttämätöntä oman kehityksen kannalta. Omia suosikkivalmentajiani ovatkin usein olleet ne suorasukaisimmat tapaukset jotka sanovat mitä ajattelevat.

Havahduin kuitenkin miettimään jatkuvan kritiikin vaikutusta omaan käytökseeni. Kun ottaa miltein päivittäin kritiikkiä vastaan tekemisistään muuttuu helposti itsekriittiseksi. Itsekriittisyys on mielestäni kaikista kriittisyyden muodoista pahin, joka lopulta johtaa myös ympärillä olevien ihmisten ja asioiden kritisoimiseen.

Terve itsekritiikki on eri asia, mutta kun on halu kehittyä jossain hyväksi on haastavaa pitää itsekriittisyys maltillisena. Usein olen naureskellut etten kaipaa aikoja, jolloin syynissä oli oma peilikuva. Milloin rasvaprosentti oli liian suuri, milloin olkapäät olisivat kaivanneet hieman pyöreyttä ja muotoa.

Näin reilun kahden vuoden harrastamisen jälkeen voin ylpeänä todeta (=sarkasmivaroitus), että samaan pisteeseen ollaan päädytty myös taekwondossa. Tällä kertaa vain syynissä ovat olleet omat harjoitukset: milloin omasta mielestä potkut eivät irtoa riittävän hyvin tai milloin en muuten vain suoriudu harjoituksista riittävällä intensiteetillä.

Luulin pitkään fitness-urheilun ulkonäkökeskeisyyden nostattaneen liian itsekriittisyyden pintaan, mutta olin väärässä. Laji kuin laji, niin aina on joku osa-alue tai ominaisuus syynissä. Se on sinusta itsestäsi kiinni, kuinka paljon annat kritiikille valtaa.